Osteoporoottinen selkäranka liikuntaa ohjaavien haasteena

http://www.stopspinalfracturepain.com/images/kyphosis.jpg

 

Tämä blogikirjoitus käsittelee osteoporoottista selkärankaa, joka on enenevässä määrin mm. liikunta- ja kuntoutusalan ammattilaisten kohtaama ja huomiota vaativa asia. Tarkoituksena on myös esitellä muutamia osteoporoottisille nikamamurtumille altistavia biomekaanisia tekijöitä, joihin osteoporoosia sairastava henkilö voi vaikuttaa omatoimisella harjoittelulla. Harjoittelun ohella keskeisessä roolissa osteoporoosin ja osteoporoottisten nikamamurtumien hoidossa ja ennaltaehkäisyssä ovat mm. lääkehoito, ravitsemus, tukiliivit sekä erilaiset apuvälineet ja joskus myös operatiiviset toimenpiteet. Tätä kirjoitusta seuraa myöhemmin toinen osa, jossa käydään läpi harjoittelun erityishuomioita ja hyötyjä osteoporoottiselle selkärangalle.

 

Osteoporoosi on yleinen ja “hiljainen” sairaus

Osteoporoosi määritellään luuston sairaudeksi, jossa luun lujuuden heikentyminen altistaa murtumalle. Perusilmiö osteoporoosissa on, että luuta hajoaa enemmän kuin sitä muodostuu. (Kannus 2004, NIH 2000.) Vuonna 2014 päivitetyn Osteoporoosin Käypä hoito -suosituksen mukaan Suomessa noin 30-40 000 ihmistä saa vuosittain osteoporoottisen murtuman. Arviolta kahdella viidestä yli 50-vuotiaasta naisesta ja yhdellä seitsemästä miehestä murtuu jäljellä olevan elämänsä aikana ranne, nikama tai lonkka. Osteoporoosia voi sairastaa salakavalasti tietämättään, sillä se ei yleensä varsinaisesti oireile mitenkään. Monesti sairaus ilmeneekin vasta tapahtuneen luunmurtuman myötä. Onneksi se voidaan tunnistaa jo ennen mahdollista murtumaa luuntiheysmittauksella, joka saatetaan toteuttaa, mikäli henkilöllä on erilaisia osteoporoosin riskitekijöitä.

Osteoporoosi jaetaan primaariseen (ikääntymiseen liittyvä tai osteoporoosi, jonka syytä ei tiedetä) ja sekundaariseen osteoporoosiin. Sekundaarisessa osteoporoosissa luukadon aiheuttaa jokin sairaus tai lääke (Käypä hoito -suositus 2014). Klikkaamalla tästä näet Käypä hoito -suosituksen yhteenvedon sekundaarisen osteoporoosin mahdollisista syistä.

Tietyissä rajoissa luusto heikkenee normaalin ikääntymisenkin myötä, mutta edellä mainittujen tekijöiden johdosta luuston heikentyminen voi kiihtyä johtaen osteoporoosiin altistaen osteoporoottislle murtumille. Mahdollisten sekundaarisen osteoporoosin riskitekijöiden läsnäolo onkin hyvä huomioida esim. harjoitusohjelmaa suunniteltaessa tai liikuntaa ohjatessa.

 

Osteoporoottinen nikamamurtuma

Compression-Fractures-2

http://www.myspineassociates.com/wp-content/uploads/2013/08/Compression-Fractures-1.gif

Osteoporoosin ensioire on usein luunmurtuma ja siihen liittyvä kipu. Osteoporoottinen murtuma on matalan energian murtuma, johon liittyy useimmiten trauma, joka on usein niin vähäpätöinen, ettei se normaaliluustoisella aiheuttaisi murtumaa. (Käypä hoito -suositus 2014). Osteoporoottinen nikamamurtuma voi tapahtua myös ilman mitään traumaa, esim. vääränlaisia vatsalihasharjoitteita tehdessä tai voimakkaan yskän myötä.

Osteoporoottiset nikamamurtumat voivat ilmetä radiologisena sattumalöydöksenä tai sitten ne oireilevat selkäkipuna, lyhentyneenä pituutena tai korostuneena rintarangan kyfoosina (eli eteenpäin kaartuneena selkärangan asentona). Joskus niistä voi seurata jopa selkäydinkanavan ahtautumista mahdollisesti aiheuttaen alaraajojen säteilykipuja tai neurologisia oireita. Osteoporoottisten nikamamurtumien yleisyydestä on arvioitu, että jopa 5 prosentilla yli 50-vuotiaista naisista on vähintään yksi nikamamurtuma ja yli 80-vuotiaista 25 prosentilla. (Puumala 2002, Käypä hoito -suositus 2014). Waterloon ja kumppaneiden (2012) tutkimuksessa todettiin 30 prosentilla yli 70-vuotiaista norjalaisista naisista olevan vähintään yksi nikamamurtuma ja yleisin nikamamurtumatyyppi oli nikaman etuosan kiilamainen murtuma. Edellä mainitun valossa etenkin erilaisia seniorijumppia ohjaavan on hyvä tietää, millaiset harjoitusliikkeet voivat olla ns. riskiliikkeitä osteoporoottiselle selkärangalle ja toisaalta millaisista harjoitteista voisi olla hyötyä nikamamurtumia ennaltaehkäistäessä.

Osteoporoosiin liittyviä tavallisimpia nikamamurtumatyyppejä ovat nikamarungon etuosan kiilamainen kompressiomurtuma, yläpäätelevyn painuminen, ja ylä- ja alapäätelevyn painuminen. Osteoporoosi voi altistaa myös muillekin nikamamurtumatyypeille. Alempana on kuva erilaisista osteoporoosille tyypillisistä nikamamurtumatyypeistä ja murtuman vaikeusasteen luokituksesta. Osteoporoottiset nikamamurtumat ovat yleisimpiä rintarangan keskiosissa ja rinta-lannerangan ylimenoalueella (Briggs et al 2007). Tutkimuksissa (esim. Briggs et al 2004) on useiden eri tekijöiden osoitettu korreloivan nikamamurtuman kanssa. Näitä ovat pienentynyt nikaman poikkipinta-ala, selän ojentajalihasten heikkous, alentunut luun mineraalitiheys, korkea ikä, lisääntynyt rintarangan kyfoosi ja aiempi nikamamurtuma. Tummennetut kohdat ovat siis asioita, joihin omatoimisella harjoittelulla on useimmiten mahdollista vaikuttaa, ja seuraavassa avaan hieman niihin liittyvää tutkimusnäyttöä.

vert_fract_grading

http://www.iofbonehealth.org/sites/default/files/osteofound/filemanager/health_professionals/images/vert_fract_grading.gif

 

Selän ojentajalihasten toiminnan muutokset yhteydessä rangan asennon muutoksiin

Tutkimuksissa selän ojentajalihasten voiman on osoitettu korreloivan selkärangan osteoporoosin kanssa (mm. Eagan et al. 2001) ja niiden riittävän voiman uskotaan suojaavan osteoporoottisilta nikamamurtumilta (Briggs et al. 2004). Edellä mainittu selän ojentajalihasten heikkous yhtenä osteoporoottisten nikamamurtumien kanssa korreloivana tekijänä kulkee usein käsi kädessä lisääntyneen rintarangan kyfoosin kanssa. Selän ojentajalihasten voiman heikentyessä niiden kyky estää liiallista rintarangan eteenpäin taipumista heikkenee, jolloin rintarangan kyfoosi korostuu. (Briggs et al 2004).

Rintarangan lisääntynyt kyfoosi johtaa kehon massakeskipisteen siirtymiseen eteenpäin, mikä lisää selän ojentajalihasten voimantuoton tarvetta, koska ne joutuvat nyt työskentelemään (suorempaan rintarangan asentoon verrattuna) enemmän. Edellä mainitun, kyfoottisessa asennossa tapahtuvan selän ojentajalihasten lisääntyneen työmäärän johdosta nikamiin kohdistuu enemmän lihastyöstä aiheutuvaa kompressiokuormitusta. (Briggs et al 2004; Duan et al. 2001) Tilanteeseen liittyy herkästi noidankehä, jossa lisääntyneen kyfoosin myötä selän ojentajalihasten pidentyminen saa aikaan muutoksia lihaksen pituus–voimantuotto-suhteessa, mikä edelleen altistaa lisääntyneelle rintarangan kyfoosille lisäten nikamamurtumariskiä. (Sinaki et al. 1996)

Ensimmäisen osteoporoottisen nikamamurtuman myötä riski uusille, muiden nikamien murtumille lisääntyy. Tähän vaikuttaa murtuneen nikaman läheisten nikamien kuormituksen lisääntyminen kehon massakeskipisteen siirtyessä eteenpäin sekä selän ojentajalihasten toiminnassa tapahtuvat muutokset. Osteoporoottista nikamamurtumaa voi herkästi seurata nikamamurtumien sarja. Ensimmäisen osteoporoottisen nikamamurtuman myötä riski seuraavan nikamamurtuman ilmaantumiselle kasvaa 4-7-kertaiseksi. (Briggs et al 2004, Davies 1993)

Selän ojentajalihasten toiminnan kannalta olennainen asia on, että nikamamurtuma muuttaa selkärangan mekaniikkaa lyhentäen selän ojentajalihasten vipuvartta, mikä johtaa lisääntyneeseen nikamien kuormitukseen selän ojentajalihasten joutuessa työskentelemään enemmän (Briggs et al 2004). Briggsin ja kumppaneiden tutkimus (2007) osoitti myös erilaiset selän ojentajalihasten aktivaatiomallit nikamamurtuman omaavilla ja ei murtumaa omaavilla osteoporootikoilla. Lihasaktivaatio oli nikamamurtuman omaavilla myöhästynyt yläraajan liikkeen aikana longissimus thoracis- lihaksessa th 6 – ja th 12 rintarangan nikamatasoilla (jotka yleisiä osteoporoottisten nikamamurtumien tasoja) sekä lannerangan L4 tasolla multifidus-lihaksessa. (Briggs ym. 2007).

Vaikka edellä onkin tarkasteltu keskeisiä osteoporoottisiin nikamamurtumiin yhteydessä olevia muutoksia selän ojentajalihasten toiminnassa ja selkärangan asennossa, niin luonnollisesti tulee huomioida tilanteeseen liittyvät muut toimintakykyä heikentävät ja nikamamurtuma-alttiutta lisäävät relevantit tekijät. Selkärangan rakenteiden epäsuotuisalle kuormittumiselle saattavat altistaa mm. erilaiset biomekaaniset tekijät, kuten esimerkiksi nivelten liikehäiriöt ja liikekontrollin häiriöt sekä myofaskiaaliset toimintahäiriöt. Jos tilanteeseen vielä liittyy pitkittynyt kipu, siihen monesti liittyvä kehon hahmotuskyvyn häiriintyminen voi entisestään altistaa selkärangan kannalta epäsuotuisiin kuormitusmalleihin. Kehon hahmotuskyvyn häiriintymisestä onkin jo mm. pitkittyneestä epäspesifistä alaselkäkivusta kärsivillä tutkimusnäyttöä, ja tässä blogissa varmasti avaamme kyseistä aihealuetta tarkemmin kevään aikana. Edellä mainittujen asioiden tutkimiseen ja hoitoon on olemassa hyvät mahdollisuudet esimerkiksi fysioterapian keinoin.

Seuraavassa osassa käsitellään osteoporoottisen selkärankaan liittyviä harjoittelun hyötyjä sekä erilaisia harjoittelussa huomioitavia tekijöitä.

 

 

Lähteet:

 

  • Briggs, M. Greig, A. Wark, J. Fazzalari, N. Bennell. 2004. A review of anatomical and mechanical factor affecting vertebral body integrity. International journal of medical scienes, 1(3): 170-180
  • Briggs, A. Greig. A. Hodges, P. 2007. Paraspinal control in people with osteoporotic vertebral fracture. European Spine Journal. 16:1137-1144
  • Davis, J. Genant, H. Ross, P. 1993. Predicting vertebral fracture incidence from prevalent fractures and bone density among non-black osteoporotic women. Osteoporosis international, 3: 120-126
  • Duan, Y.  Seeman, E. 2001. The Biomechanical basis of vertebral body fragility in men and women. Journal of bone mineral research, 16(12):2276-2283
  • Eagan, M. Sedlock, D. 2001. Kyphosis in active and sedentary postmenopausal women. Medical Science in Sports Exercise,  33(5): 688-695
  • Kannus, P. 2004: Näin annostelen liikuntahoitoa: osteoporoosi. Liikunta ja tiede 5/04:20
  • Käypä hoito- suositus 24.4.2014. Osteoporoosi. Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin, Suomen Endokrinologiyhdistyksen ja Suomen Gynekologiyhdistyksen asettama työryhmä
  • Osteoporosis prevention, diagnosis and therapy. NIH consensus statements 2000;17:1-45 http://consensus.nih.gov/cons/111/111_intro.htm
  • Puumala, K. Seminaariesitelmä 15.5.2002. Perkutaaniset vertebro- ja kyfoplastiat. Suomen Radiologiyhdistys. http://www.sry.fi/index.php?72
  • Sinaki, M. Wollan, P. et al. 1996. Can strong back extensors prevent vertebral fractures in women with osteoporosis?. Mayo clinic proceedings, 71(10): 951-956
  • Waterloo S, Ahmed L, Center J, Eisman J, Morseth B, Nguyen N,Nguyen T, Sogaard A, Emaus N. 2012. Prevalence of vertebral fracture in women and men in the population-based Tromso study. BMC Musculoskeletal Disorders 12, 13:3
Posted in Anatomia ja fysiologia, Fysioterapia, Terapeuttinen harjoittelu ja kuntoutus, Tuki- ja liikuntaelinsairaudet and tagged , , , .